Ja sitten on vielä se toinen kaaos ja taistelu, tämän muun rinnalla kulkeva ja kaikkeen mukaan limittyvä. Keskustelun tie ei siinä näytä johtavan minnekään. On ryhdyttävä riitelemään. En jaksa enkä halua riidellä, mutta ei ole muuta mahdollisuutta - tai onhan tietysti: voin antaa olla ja alistua, luopua oikeudestani oikeudenmukaiseen kohteluun ja tyytyä niihin murusiin, joita minulle heitellään. Onko se sitten mikään todellinen mahdollisuus? Joillekin ehkä on, mutta minulle ei ainakaan. Moni kysyy, miten uskallan - entä, jos seuraakin lisää kaltoin kohtelua? Onhan se mahdollista, mutta onko pelon motivoiva alistuminen ja oikeuksistaan luopuminen sekä siitä johtuva jatkuva pelko siitä, että oma ruumis ja elämä hajoaa käsiin siksi, että tyytyi huonoon kohteluun eikä arvostanut itseään riittäväksi ottaakseen riskin ja vaatiakseen oikeuksiensa toteutumista, sitten parempi ratkaisu? En voi elää itseni kanssa, jos vaikkapa sokeudun sen vuoksi, että en pelkuruuttani uskaltanut puolustaa itseäni.
Monissa asioissa olen heikko ja pelokas, mutta epäoikeudenmukainen kohtelu, itseeni tai muihin ihmisiin kohdistuva, on asia, joka sytyttää sisälläni hiljaisen ja kylmän raivon, jonka voimalla osaan ja jaksan kaikkea sellaista, mihin en koskaan tiennyt itsestäni olevan. Ja yleensä aina, kun olen johonkin tämän viileän liekin hiljaisen roihun voimauttamana ryhtynyt, on siitä lopulta seurannut hyvää. Tähän on luotettava jälleen kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti