Itsepäisyyteni ja oikeudenmukaisuuden janoni juontaa juurensa pitkältä. Kun olin pieni, äiti on kertonut, olin tullut pihalta kotiin märässä talvihaalarissa, mutta tyytyväinen ja voitonriemuinen hymy kasvoillani, julistaen: "Se poika oli kiltti ja nosti minut ylös maasta". Lisätietojen utelun jälkeen oli käynyt ilmi, että tämä sama poika oli kertomani mukaan tyrkännyt minut alas lumivallilta, minkä olin kokenut suurena vääryytenä, enkä ollut suostunut nousemaan ylös maasta itse, vaan olin siinä pitkään maaten odottanut, kunnes poika hyvittäisi väärät tekonsa ja nostaisi minut. Ja poika tuli ja nosti minut, oikeus ja hyvyys voitti.
Sittemmin olen huomannut, että maahan ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa makaamaan, vaikka tuhmat pojat tai tytöt tyrkkäisivätkin rinnettä alas, sillä nostajaa saa kyllä odotella ja odotellessa tulee vilu ja alakulo. On nieltävä ylpeytensä, noustava, pudisteltava vaatteet puhtaaksi ja mentävä kotiin juomaan kuppi kuumaa kaakaota, minkä jälkeen voi miettiä, miten tapahtuneeseen reagoi. Itse on otettava vastuu itsestään ja pärjäämisestään, silloinkin, kun muiden ihmisten teot aiheuttavat mielipahaa ja tekisi mieli syytellä ja vastuuttaa heitä tästä. Itse päätän, jäänkö kiinni vellomaan tähän negatiivisuuteen vai yritänkö irrottautua siitä, kohentaa mielialaani ja tarkastella tätä kaikkea sitten rakentavammin, etäisyyden päästä. Tämä ei tarkoita sitä, että suostuisi hyväksymään itseensä kohdistuvaa huonoa ja epäoikeudenmukaista kohtelua, vaan se merkitsee sitä, että käy itsensä kanssa keskusteluja siitä, miksi tapahtui se mitä tapahtui ja millaista kohtelua mielestään ansaitsee ja millaista ei sekä miettii sitten, millaisin teoin on mahdollista päästä itsensä kanssa sovintoon tapahtuneesta. Usein mielenrauhan saavuttaminen ja oikeudentunnon täyttyminen vaatii keskustelua toisen osapuolen kanssa, mutta joskus joutuu toteamaan, että taistelu vie enemmän kuin antaa ja siksi on viisaampaa vain hyväksyä tapahtunut vääryys ja elää eteenpäin sovussa tämän asian kanssa. Ja sehän ei ole helppoa, ei ollenkaan - mutta, kannattaako elämäänsä uhrata oikeudenmukaisen kohtelun vaatimiseen ihmisiltä tai tahoilta, jotka ovat ilmeisen kyvyttömiä sellaiseen? Mieluummin vilkutan silloin heille hyväntahtoisesti ja jatkan matkaani. Tässä on vielä elämää elettävänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti