Tänään olo on keveä ja helpottunut. Eräs pitkäaikainen taistelu, jota olen joutunut käymään oikeuksieni puolesta, on päättynyt toivomallani tavalla. Miten onnellinen olenkaan itsepäisestä luonteenlaadustani, joka ajoittain tuntuu olevan jonkinasteinen rasitekin elämässä, mutta jota ilman en varmaankaan olisi jaksanut yhtä sinnikkäästi vääntää tämän saman asian parissa kerta toisensa jälkeen, aina uusia pettymyksiä ja laiminlyödyksi tulemisia kohdaten. Minä jaksoin ja pystyin ja uskalsin ja nyt tuntuu niin hyvältä.
Enkä minä olisi selvinnyt tästä yksin. Kaikista pettymyksistä ja epäilyistä huolimatta pyysin vielä kerran apua - ja sain sitä. Avun pyytäminen, niin... se ei ole ollut helppoa. Miten olenkaan joutunut opettelemaan sitä sen jälkeen, kun. Ja sitten, kun olen sitä oppinut tarvittaessa pyytämään, olen saanut huomata, että sen saaminen käykin yhä hankalammaksi sitä mukaa, kun. Mutta uskalsin kysyä, vielä kerran, ja sain huomata, kaikkien pettymysten jälkeen, tulevani kuulluksi. Minä uskalsin luottaa, ja minuun luotettiin. Sain tukea asiani viemisessä eteenpäin ja nyt näyttää siltä, että kaikki järjestyy.
Tänään olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että vahvuutta on uskallus olla "heikko" ja pyytää tukea silloin, kun sitä tarvitsee ja kun on siihen oikeutettu. Ei se ole aina helppoa, moni ihminen ei halua toisen hätää nähdä, ei vaikka se olisi hänen työtään - mutta, aina löytyy joku, joka uskaltaa katsoa kohti ja näkee roolien ja odotusten taakse. Kunhan jaksaa vain sinnikkäästi yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti