Mietin kulunutta kesää ja sitä, miten se on ollut monessa mielessä minulle uuden nahkani luomisen aikaa. Kesäkuussa fyysinen vointini kohentui niin paljon, että jaksoin miettiä sellaisten asioiden tekemistä, joihin voimani, fyysiset tai psyykkiset, eivät ole aikoihin riittäneet; enkä jättänyt asioita suunnitelman tasolle, vaan todellakin tartuin niihin ja tein niistä totta. Niinpä olen menneenä kesänä muun muassa osallistunut hääjuhliin, tavannut ihania ystäviä pitkän tauon jälkeen mökkeilyn ja kyläilyn merkeissä, sukuloinut ja jopa tehnyt pienen kesälomareissun (ensimmäisen kolmeen vuoteen!). Olen testannut fyysisen ja psyykkisen jaksamiseni rajoja sekä varovasti tunnustellut, miten tämä uusi minäni sovittautuu niihin erilaisiin jaettuihin ja sosiaalisiin maailmoihin, joihin olen päättänyt rohkaistua menemään mukaan.
Kaiken tämän seurauksena on syntynyt vahvasti tunne siitä, että suunta on nyt oikea - olen toipumassa ja löydän vielä kyllä paikkani.
Samalla on myös niin, että kesälomareissu ja muut mukavat asiat, niin paljon kuin tuovatkin mukanaan henkisiä voimavaroja, myös rasittavat ja kuluttavat elimistöäni, joka edelleen on sairauden ja lääkkeiden heikentämä. Kaikki rasitus, vaikka positiivistakin luonteeltaan, vaatii yhä pitkän palautumisajan. Olen ollut kovin väsynyt matkan jälkeen. Samalla on pitänyt tehdä paluuta siihen arkeen, josta olen saanut olla "lomalla" ihanat pari kuukautta - sairaala-arki tutkimuksineen ja taisteluineen hoidoista, jotka eivät toteudu sovitulla tavalla, on alkanut. Se henkinen stressi, josta olen tuntenut vapautuneeni kesän aikana, on palannut ja tehnyt tilaa sairaudelleni mellastaa ruumiissani - minulle on noussut jälleen kuume. Sairastamisen arki ja siihen liittyvät avuttomuuden ja voimattomuuden tunteet provosoivat sairauteni oireita ja saavat jo ennalta jonkinasteisessa hälyytystilassa olevan ruumiini käymään ylikierroksilla.
Olen päättänyt, että tällä kertaa en anna minkään asioiden suistaa hyvin käyntiin päässyttä toipumistani raiteiltaan. Itse asiassa, olin juuri ennen kuumeilun alkamista lueskellut edesmennen psykiatri Ilkka Vartiovaaran, jolla oli itselläänkin kokemusta huonosti tunnetun ja rappeuttavan sairauden (Lymen taudin eli borrelioosin) sairastamisesta, ajatuksia stressistä ja tavoista ehkäistä sitä (kirjassa Delfiinin laulu), ja nyt palaan kirjaamaan itselleni muistiin ohjenuoriksi hänen keskeisimpiä ajatuksiaan.
Vartiovaaran ajatusten ja omien kokemuksieni pohjalta ajattelen, että:
Kontrolloitavissa ja ennustettavissa olevat asiat synnyttävät vähemmän stressiä kuin asiat, joihin ei ole valtaa vaikuttaa.
Sinnikkyys ja toimija-asenteen omaksuminen suhteessa hankaliinkin asioihin tuottaa tunnetta niiden hallinnasta, mikä vähentää stressireaktioita.
Positiivisempi tapa mieltää asioita on tärkeä keino ehkäistä stressiä - on tärkeää elimistön ja psyykkisen jaksamisen kannalta, miellänkö stressiä aiheuttavan asian positiivisena vai negatiivisena asiana.
Ja vielä: tukea tarjoavassa ja turvallisessa ympäristössä toipuminen sairaudesta sekä stressaavien asioiden läpikäyminen on vähemmän elimistöä ja mieltä kuormittavaa kuin niiden kanssa yksin kamppaillessa.
Toisin sanoen, on tärkeää, että jaksan rakentaa sinnikkäästi itselleni toimijuutta suhteessa hankaliin, stressaaviin ja traumaattisiinkin asioihin. Niihin asioihin, joille voin konkreettisesti tehdä jotain, minun kannattaa sinnikkäästi tarttua ja vaikuttaa. Ja sellaisiinkin asioihin, joiden suhteen voin ensin kokea olevansa hyvinkin toimintakyvytön ja "vallaton", voin vaikuttaa vähintäänkin siten, että voin yrittää lakata mieltämästä noita asioita yksinomaan negatiivisina ja merkityksellistää ne toisin, yrittäen nähdä niiden laajemman merkityksen - tässä kohden mieleeni tulevat toisessa lukemassani kirjassa, Caroline Myssin Toipumisen taidossa, esitetyt ajatukset positiivisesta visualisaatiosta sekä symbolisesta ajatusta (näistä kenties lisää myöhemmin). Visualisaatio sekä muut sen kaltaiset harjoitteet rauhoittavat mielen lisäksi ruumiin stressireaktioita, ovathan nämä kaksi osa samaa kokonaisuutta, ja nähdäkseni harjoitusta voi tukea vielä erilaisin ruumiillisin, rauhoittavin harjoituksin (aspekti, jota aion kaivella myöhemmin lisää). Ja ylipäänsä rentouttavien ja mukavien asioiden harrastaminen tukee tätä stressireaktion katkaisemista, joten siitä, että niille jää säännöllisesti aikaa ja energiaa, kannattaa pitää huoli.
Ja se toinen paranemisen aspekti, tuettuna ja turvattuna olemisen kokemus, se onkin hankalampi itse saavuttaa, jos sitä ei ole... Mutta jos minulla ei ole tällaista paranemista tukevaa ympäristöä (ja onneksi minulla on sellainen, ainakin jossain määrin), voin sellaisen aina yrittää ainakin jossain muodossa rakentaa itselleni - läheisten ihmissuhteiden puuttuessa voin hakeutua vertaistuen pariin, hankkia lemmikin ja harrastaa asioita, joiden parissa koen olevani "kotona". Jos minulla on edes yksi ihminen tai asia, joka peilaa positiivisuutta, ymmärrystä ja empatiaa, olen jo vahvoilla.
Mitä tämä kaikki sanottu voisi merkitä konkreettisesti, käytännössä - sitä jään mietiskelemään. Stressaamista elimistöni ei joka tapauksessa kestä, joten aion hankkiutua moisesta tavasta eroon mitä pikimmiten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti