ravitsen itseäni

Luen Caroline Myssin ajatuksia ihmisen energiajärjestelmän rakentumisesta ja elämänvoimasta, joka virtaa ruumiissa alhaalta ylöspäin, ja mietin omia voimaa antavia "juurtumisiani" tässä maailmassa - missä minun juureni ovat, mikä minua ravitsee, missä tunnen olevani "kotonani"? Ruumiillisia, materiaalisia, konkreettisia kysymyksiä. Kysymyksiä ruumiillisuudesta, hieman toisesta vinkkelistä tosin kuin Myss tekee, olen jo pitkään mielelläni mielessäni pyöritellyt, mutta aina turvallisen teoreettisen etäisyyden päästä. Miten on konkretian ja minun ruumiillisuuteni, minun juurieni laita? Taitaa kohdallani tässäkin päteä se tuttu ajatus, että siitä puhe, mistä puute? En ole koskaan ollut kovin hyvä olemaan läsnä ja osallistumaan, konkreettisesti ja ruumiillisena olentona, vaan olen viihtynyt paremmin jonkinlaisessa asioita yleisemmällä tasolla älyllistävässä sivullisen tarkkailijan roolissa - siitäkin huolimatta, että olen ollut siis erityisen kiinnostunut juuri ruumiillisten kokemusten ymmärtämisestä! Olen etsinyt teorioista keinoja ymmärtää omaa (ja toisten) ruumiillisuuttani ja juurtuneisuuttani (tai sen puutteen kokemusta) - asioita, jotka ovat olleet minulle jotenkin hankalia ja joita juuri siksi olen halunnut turvallisen etäisyyden päästä ensin teoreettisesti ymmärtää. Minä olen ihminen, joka lukee ensin käyttöohjeet ja ryhtyy vasta sitten kokeilemaan laitteita - sama logiikka taitaa päteä omaan ruumis- ja maailmasuhteeseeni, tai on pätenyt ainakin aiemmin. Näyttää karmaisevasti hieman siltä, että en ole oikein koskaan kunnolla päässyt kokeiluvaiheeseen, vaan olen mieluummin lukenut ja kirjoittanut elämästä kuin elänyt sitä.

Ja nyt: elämästäni on tullut mitä suurimmissa määrin ruumiillista ja ruumiin konkretiaan sidottua. En voi enää unohtaa tätä ruumistani, vaan se ja sen jaksaminen asettaa ehdot ja rajat kaikelle, mitä teen. Ruumiini konkretia on jatkuvasti läsnä - väsymyksenä, huonovointisuutena, kuumeviluna, tykytyksinä, näön sumentumisena... Olen saanut takaisin ruumiini, jonka joskus teorioihin paetessani ja siitä teoretisoidessani hukkasin, mutta toisella tavoin ja toisenlaisena kuin toivoin.

Ja niin, tätäkin ruumiillisuutta, johon minut on sairastamisen myötä uudella tavoin sidottu, olen pitkään yrittänyt paeta teorioihin. Olen yrittänyt kääntää ruumiillisuuttani lääketieteen kielille ja tehdä siitä jotakin hoitotoimenpitein hallittavaa - olen hakenut sille "käyttöohjeita" lääketieteellisestä ajattelusta ja toivonut, että kunhan oikea ohje löytyy, saadaan "kone" taas toimimaan. Järkeilyn ja etäännyttämisen kautta, asiaa hieman sivusta tarkastellen, on ollut helpompaa kestää tätä ruumiillisuutta, joka on yhtäkkiä tullut (muka) vapaana liihottelevan mieleni arvaamattomaksi ja pelottavaksi, räjähdysherkäksi taakaksi.

Nyt olen ilmeisesti tullut siihen pisteeseen, missä ihan todella ymmärrän, etten voi enkä halua elää elämääni vain teoreettisessa kuplassa, niin kiinnostavaa ja turvallista kuin se toisaalta olisikin. On korkea aika siirtyä teorioista osallistuvaan otteeseen ja tutustua tähän ruumiillisuuteeni, joka minä nyt olen ja jonka kautta maailmaan(i) kiinnityn, halusin sitä tai en.

Itse asiassa, heräilin koettelemaan kuplani seiniä ja omaa rohkeuttani kyllä jo hieman ennen sairastumistani. Se, että innostuin silloin valokuvaamisesta ja löysin itsestäni katsomisesta innostuneen visuaalisen puolen, oli minulle tärkeä askel kohti tästä maailmasta kiinostumista ja tässä maailmassa elämistä. (Nyt tajuan myös, että valokuvaaminen on samalla jotenkin turvallinen tapa elää ja osallistua - saan olla samaan aikaan osallistuja ja tarkkailija, kameran takana piilossa.) Aloin jo pikku hiljaa soveltaa teoriaa käytäntöön silloin, sairastumisen kynnyksellä. Sitten käytäntö kuitenkin tuli, jyräsi ja hiljensi niin osallistuvan kuin teoretisoivan minänikin pitkäksi aikaa - tulin heitetyksi jonnekin kauas itseni ulkopuolelle, mistä katselin jonkinlaisessa syväjäädytetyssä tilassa, kuinka itseni näköinen vieras tyyppi raahautui tutkimuksesta toiseen kuunnellen ilmeettömänä lääkäreitä, jotka puhuivat tuosta vieraasta ruumiista ja yrittivät turhaan löytää siihen sopivaa käyttöohjetta. Havahduttuani takaisin hereille tästä valekuolleisuuden tilasta lähdin teoreetikon innolla itsekin mukaan tähän totiseen leikkiin ja kannoin selkä vääränä lääketieteellistä kirjallisuutta lääkiksen kirjaston poistohyllystä palatessani kotiin sairaalareissuiltani. Nyt olen herännyt taas muistamaan, että eihän tämä todellakaan riitä. Lääketiede voi ehkä minua auttaa parantumisessani, mutta itse parantuminen ja toipuminen lähtee minusta itsestäni: se olen minä, ruumiillinen minäni, joka tässä yrittää toipua ja parantaa itseään, ja minun tehtäväni on järjestää sille sellaiset olosuhteet, joissa sen (minun) on mahdollista se tehdä.

Myssin mukaan elämänvirta ja energia virtaa meihin ruumiillisen maayhteytemme kautta ja meidän tehtävämme on elää niin, että huolehdimme siitä, että juurtemme läpi kulkee riittävästi ravintoa ravitakseen koko olemistamme. Minusta tuntuu, että opettelen vasta hahmottamaan, missä juureni kulkevat ja mikä minua ja olemistani täällä ruokkii ja ravitsee. On kyse aivan konkreettisistakin asioista: ravinnosta, unesta ja liikunnasta. Mutta on kyse myös asioista, vähemmän aineellisista, jotka tuntuvat joltakin ruumiissa ja saavat sen heräämään eloon toisella tavoin kuin mitä "älyllisemmät" asiat tekevät. Etsin elämääni nyt asioita, jotka saavat minut huomaamaan todeksi sen, että en ole pelkkä puhuva pää vaan monin tavoin aistiva olento, ja että nuo aistimukset, jotka tuo yhäkin ambivalentti ruumiillisuuteni minulle mahdollistaa, tuovat elämään sellaista syvyyttä, josta ei paperinmakuisessa abstraktioiden todellisuudessa ole ollut läsnä kuin häivähdys. Kasvan, voimistun ja opin jatkuvasti nauttimaan tästä ruumiillisuudestani, vaikka rikkinäisestäkin, sillä sen piti särkyä ennen kuin opin tekemään itselleni kodin siihen.